Kers fiskehus, Östra Mörskär
Saaristomme tuulen pieksämiltä ulkosaarilta löytyy jäänteitä vuosisataisesta sesonkikalastuskulttuurista. Kivillä reunustetut venevalkamat, rauniot ja harvat vielä pystyssä tönöttävät kalamajat kuiskivat siitä, minkälaista selviytyminen saaristossa oli aikanaan. Sen ajan ihmisen sitkeys ja työmäärä, joka sesonkipyyntiin liittyi on nykyihmiselle jokseenkin mahdotonta käsittää.
Kalastajaleirejä pystytettiin saariston uloimmalle vyöhykkeelle. Saarille on tyypillistä suojaisa luonnonpoukama tai kallioiden muodostama vuonomainen vako eli ”klova”. Maan kohoamisen myötä monet niistä ovat tänä päivänä liian matalia venevalkamiksi.
Kalamajat tuotiin veneillä kotisaarista osina ja kasattiin paikan päällä. Sekalaista hylkytavaraa hyödynnettiin. Monet asuivat kuitenkin veneissä, läheskään kaikilla kun ei ollut mahdollisuutta omaan torppaan. Myrskyllä veneet vedettiin ylös kalliolle. Oli muutenkin tavallista, että vene vedettiin yöksi kalliolle ja käännettiin ympäri sään suojaksi.
Ulkoluodoille purjehdittiin läheltä ja kaukaa. Pyynti jakautui kesä- ja syyssesonkiin ja paikan päällä vietettiin viikkoja. Tärkeimpinä saaliskaloina olivat silakka ja turska. Meren viljaa toimitettiin aina Tukholman ja Helsingin markkinoille saakka. Kalastustukikohdat tarjosivat suojaa ulkosaariston liikkujille ja palvelivat myös muissa pyyntipuuhissa, kuten hylkeenmetsästyksessä ja linnustuksessa. Elämä ulkosaariston karuissa olosuhteissa oli loputonta kamppailua luonnonvoimien kanssa. Monet painuivat aaltoihin ja jäihin.
Vuonna 1549 Kökarin tärkeimmällä sesonkikalastusalueella (Mörskärin alue) kruunu verotti kesäkalastuksesta 149:ää ja syyskalastuksesta 296:ta venekuntaa. Kun arvioidaan venekuntaan kuuluneen 3-4 henkeä, saadaan käsitys ihmismäärästä, joka oleskeli puuttomilla ulkoluodoilla samanaikaisesti. Mörskärin sesonkikalastusalueen läntisin tukikohta oli Västra Mörskär ja itäisin Enharu, joka sijaitsee Jurmon kupeessa.
Vuosisatainen sesonkikalastuskulttuuri hiipui yhteiskunnan teollistuessa. Purjeet vaihtuivat moottoreihin ja nuori sukupolvi hakeutui mantereelle helpomman elämän perässä. Pyyntielinkeinon hiivuttua ulkosaariston väkiluku romahti. Merikotkat, tiirat ja hylkeet ovat saaneet olla näiden etäisten reservaattien herroina jo hyvän aikaa.
Saaristomme tuulen pieksämiltä ulkosaarilta löytyy jäänteitä vuosisataisesta sesonkikalastuskulttuurista. Kivillä reunustetut venevalkamat, rauniot ja harvat vielä pystyssä tönöttävät kalamajat kuiskivat siitä, minkälaista selviytyminen saaristossa oli aikanaan. Sen ajan ihmisen sitkeys ja työmäärä, joka sesonkipyyntiin liittyi on nykyihmiselle jokseenkin mahdotonta käsittää.
Kalastajaleirejä pystytettiin saariston uloimmalle vyöhykkeelle. Saarille on tyypillistä suojaisa luonnonpoukama tai kallioiden muodostama vuonomainen vako eli ”klova”. Maan kohoamisen myötä monet niistä ovat tänä päivänä liian matalia venevalkamiksi.
Kalamajat tuotiin veneillä kotisaarista osina ja kasattiin paikan päällä. Sekalaista hylkytavaraa hyödynnettiin. Monet asuivat kuitenkin veneissä, läheskään kaikilla kun ei ollut mahdollisuutta omaan torppaan. Myrskyllä veneet vedettiin ylös kalliolle. Oli muutenkin tavallista, että vene vedettiin yöksi kalliolle ja käännettiin ympäri sään suojaksi.
Ulkoluodoille purjehdittiin läheltä ja kaukaa. Pyynti jakautui kesä- ja syyssesonkiin ja paikan päällä vietettiin viikkoja. Tärkeimpinä saaliskaloina olivat silakka ja turska. Meren viljaa toimitettiin aina Tukholman ja Helsingin markkinoille saakka. Kalastustukikohdat tarjosivat suojaa ulkosaariston liikkujille ja palvelivat myös muissa pyyntipuuhissa, kuten hylkeenmetsästyksessä ja linnustuksessa. Elämä ulkosaariston karuissa olosuhteissa oli loputonta kamppailua luonnonvoimien kanssa. Monet painuivat aaltoihin ja jäihin.
Vuonna 1549 Kökarin tärkeimmällä sesonkikalastusalueella (Mörskärin alue) kruunu verotti kesäkalastuksesta 149:ää ja syyskalastuksesta 296:ta venekuntaa. Kun arvioidaan venekuntaan kuuluneen 3-4 henkeä, saadaan käsitys ihmismäärästä, joka oleskeli puuttomilla ulkoluodoilla samanaikaisesti. Mörskärin sesonkikalastusalueen läntisin tukikohta oli Västra Mörskär ja itäisin Enharu, joka sijaitsee Jurmon kupeessa.
Vuosisatainen sesonkikalastuskulttuuri hiipui yhteiskunnan teollistuessa. Purjeet vaihtuivat moottoreihin ja nuori sukupolvi hakeutui mantereelle helpomman elämän perässä. Pyyntielinkeinon hiivuttua ulkosaariston väkiluku romahti. Merikotkat, tiirat ja hylkeet ovat saaneet olla näiden etäisten reservaattien herroina jo hyvän aikaa.
Saaristomme tuulen pieksämiltä ulkosaarilta löytyy jäänteitä vuosisataisesta sesonkikalastuskulttuurista. Kivillä reunustetut venevalkamat, rauniot ja harvat vielä pystyssä tönöttävät kalamajat kuiskivat siitä, minkälaista selviytyminen saaristossa oli aikanaan. Sen ajan ihmisen sitkeys ja työmäärä, joka sesonkipyyntiin liittyi on nykyihmiselle jokseenkin mahdotonta käsittää.
Kalastajaleirejä pystytettiin saariston uloimmalle vyöhykkeelle. Saarille on tyypillistä suojaisa luonnonpoukama tai kallioiden muodostama vuonomainen vako eli ”klova”. Maan kohoamisen myötä monet niistä ovat tänä päivänä liian matalia venevalkamiksi.
Kalamajat tuotiin veneillä kotisaarista osina ja kasattiin paikan päällä. Sekalaista hylkytavaraa hyödynnettiin. Monet asuivat kuitenkin veneissä, läheskään kaikilla kun ei ollut mahdollisuutta omaan torppaan. Myrskyllä veneet vedettiin ylös kalliolle. Oli muutenkin tavallista, että vene vedettiin yöksi kalliolle ja käännettiin ympäri sään suojaksi.
Ulkoluodoille purjehdittiin läheltä ja kaukaa. Pyynti jakautui kesä- ja syyssesonkiin ja paikan päällä vietettiin viikkoja. Tärkeimpinä saaliskaloina olivat silakka ja turska. Meren viljaa toimitettiin aina Tukholman ja Helsingin markkinoille saakka. Kalastustukikohdat tarjosivat suojaa ulkosaariston liikkujille ja palvelivat myös muissa pyyntipuuhissa, kuten hylkeenmetsästyksessä ja linnustuksessa. Elämä ulkosaariston karuissa olosuhteissa oli loputonta kamppailua luonnonvoimien kanssa. Monet painuivat aaltoihin ja jäihin.
Vuonna 1549 Kökarin tärkeimmällä sesonkikalastusalueella (Mörskärin alue) kruunu verotti kesäkalastuksesta 149:ää ja syyskalastuksesta 296:ta venekuntaa. Kun arvioidaan venekuntaan kuuluneen 3-4 henkeä, saadaan käsitys ihmismäärästä, joka oleskeli puuttomilla ulkoluodoilla samanaikaisesti. Mörskärin sesonkikalastusalueen läntisin tukikohta oli Västra Mörskär ja itäisin Enharu, joka sijaitsee Jurmon kupeessa.
Vuosisatainen sesonkikalastuskulttuuri hiipui yhteiskunnan teollistuessa. Purjeet vaihtuivat moottoreihin ja nuori sukupolvi hakeutui mantereelle helpomman elämän perässä. Pyyntielinkeinon hiivuttua ulkosaariston väkiluku romahti. Merikotkat, tiirat ja hylkeet ovat saaneet olla näiden etäisten reservaattien herroina jo hyvän aikaa.